Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, ja sen kultaiset säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista arkihuoneeseen muodostaen jokaisen siellä olevan esineen ympärille pienen sädekehän.
Etelka oli siirtänyt kehruuksensa syrjään. Päivälliseen ei oltu koskettukaan, ja hän oli valmistanut omin käsin muutamia herkullisia ruokalajeja illalliseksi, koska Sári ja Kati muistelivat vain vihkimätilaisuutta ja kaikkia näkemiään ja kuulemiaan niin, ettei heidän huolekseen voitu jättää ensimmäisen aterian valmistamista nuorelle emännälle tämän uudessa kodissa.
Hän ei nähtävästi ollut vielä liikahtanutkaan. Etelka oli kurkistanut huoneeseen ja nähnyt hänen nukkuvan vielä rauhallisesti hienosti punastunein poskin ja säännöllisesti hengittäen puoliavoimien huulien välistä. Rauhoittuneena oli hän jättänyt Andráksen vahtimaan seurusteluhuoneeseen ja kiiruhtanut itse keittiöön.
András istui haaveillen avonaisen ikkunan ääressä ja katseli tasangon poikki laskeutuvaan aurinkoon päin. Tällaiseksi oli hän mielessään aina kuvitellut tämän päivien päivän. Hän oli kuin aavistanut, miten rauhallista tässä erillisessä talossa tulee silloin olemaan, kun hän valmistautuu tapaamaan vaimoaan ja vaimo häntä. He saavat nyt oleskella tästä alkaen ikuisesti yhdessä, rakastaa ja tulla rakastetuiksi, jakaa surut ja ilot, ja elää vain kokonaan toisilleen. András muisti yksinäistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jolloin hän väsyneenä päivän kovasta työstä meni isän kovista ja oikeudettomista lyönneistä kirvelevin hartioin autiolle tasangolle, joka oli vielä yksinäisempi kuin hän, ja ollen yksinään taivaan ja maan välillä kuun ja tuikkivien tähtien valossa pyysi hän kaunista lumoavaa luontoa kertomaan hänelle muutamia salaisuuksiaan ja ilmoittamaan hänelle, miksi haikara alituisesti huutaa puolisoaan, miksi pääskyset rakentavat pesiään, miksi noilla pienillä sisiliskoillakin on pienet pesänsä meloonien suurien lehtien alla ja miksi hän huolimatta suuresta rakkaudestaan äitiään kohtaan tuntee itsensä yksinäiseksi ja kodittomaksi. Nyt hän ymmärsi sen. Hän käsitti nyt luonnon suuren kaikkiin kohdistuvan lain kahden olennon liittymisestä yhdeksi kokonaisuudeksi, lain, jota eivät hänen vanhempansa olleet kyenneet opettamaan hänelle, mutta jonka hän oli oppinut heti silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt tuon lumoavan olennon, joka oli muuttunut hänen unelmakseen, ja ensimmäisen kerran kuullut tuon äänen, joka oli muuttunut hänen korvissaan enkelin soitoksi. Kuten haikara, kutsui hänkin nyt puolisoaan, ja kuten pääskyset ikävöi hänkin nyt kotia, jossa hän voi rakastaa ja hyväillä häntä, josta oli tuleva tuon kodin kuningatar.
Hänen takaansa kuuluva heikko kolina pakotti hänet kääntämään päätään. Siellä hän olikin, tuo valkoisiin puettu olento, jonka ääriviivat näkyivät vain epäselvästi enenevässä pimeydessä. Ilonka oli irroittanut huntunsa, mutta ei ollut vielä riisunut yltään morsiuspukuaan.
»Ilonka!»
Nähtävästi ei Ilonka ollut odottanut löytävänsä miestään täältä, sillä hän säpsähti, pysähtyi nopeasti ja nojasi kädellään läheisyydessä olevaan pöytään pysyäkseen pystyssä.
»Ilonka!» sanoi András jälleen tullen aivan hänen viereensä.
Ilonka peräytyi pari askelta.
»Luulin… En tiennyt ollenkaan sinun olevan täällä».