»Äitini läksi täältä juuri äsken», vastasi András hyvin ystävällisesti. »Huomattuaan sinun vielä nukkuvan meni hän keittiöön, ja käski minun olla täällä vahtimassa, liikkuisitko sinä».
Hän koetti tarttua Ilonkan käteen ja vetää hänet luokseen, mutta Ilonka vetäisi kätensä pois ja sanoi nopeasti:
»Missä tuo keittiö on? Haluan mennä puhuttelemaan häntä».
»Keittiö on toisessa rakennuksessa, rakkaani, tuolla puutarhan toisella puolella. Tämä rakennus on yksinäinen ja rauhallinen, eikä täällä ole nyt muita kuin me».
András koetti jälleen tarttua hänen käteensä, mutta Ilonka karttoi häntä ja meni hermostuneesti ovelle.
»Ah, voin kyllä osata sinne. Tiedän hänen tarvitsevan minua. Hän…»
Mutta András hyppäsi nopeasti hänen tielleen ja kietoi intohimoisesti käsivartensa hänen ympärilleen.
»Hän ei kaipaa apuasi, kultaseni», kuiskasi hän kiihkeästi, »etkä sinä sitäpaitsi voi mennäkään, sillä kuten näet, olen vanginnut sinut. Ah, älä koetakaan riistäytyä irti, sillä en päästä sinua. Miten kalpea ja säikähtynyt oletkaan! Oletko peloissasi? Et suinkaan nyt levätessäsi minun sylissäni. Voin suojella sinua, kultaseni, kaikilta suruilta ja vahingoilta. Kumarru hieman, että pieni korvasi tulee suuni eteen, sillä haluan kuiskata siihen jotakin, joka on painanut mieltäni monien vaikeiden kuukausien kuluessa ja murtanut melkein sydämeni koettaessaan tunkeutua sieltä esille. Ilonka, omani, suloinen vaimoni, rakastan sinua»!
Hänen äänensä oli käheä ja omituinen, ja hän oli puristanut Ilonkan käsivarsiensa väliin kuin pihteihin. Hän veti vaimoaan yhä lähemmäksi, kunnes Ilonkan kasvot olivat aivan hänen lähellään. Ilonka ponnisteli vapautuakseen. Hän oli hämmästynyt ja säikähtynyt eikä hän ymmärtänyt. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään äänessä niin kummallista sointua eikä nähnyt kenenkään silmissä tuollaista katsetta, joka peloitti häntä niin hirveästi. Hänen äitinsä olisi pitänyt varoittaa häntä ja puhua hänelle, oliko hänen sallittava, että tuo tunkeileva talonpoika kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kuten jonkun kylän tytön ympärille ravintolassa. Hän tunsi olevansa nöyryytetty ja äärettömästi peloissaan, kun hän terävin kynsin repi miehensä käsiä koettaessaan toivottomasti vapautua hänen sylistään.
»Et saa … et saa!» läähätti hän vain, sillä kauhu kuristi hänen kurkkuaan. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän vaimonsa sanoista, vaan toisti kummallisesti: »Ilonka, rakastan sinua»!, ollen vähältä tukehtua noihin sanoihin. Ja nämä hänen lausumansa sanat panivat Ilonkan vapisemaan vastustushalusta, sillä ne olivat aivan samat, joita muinoin onnellisina aikoina eräs ystävällinen ääni oli mumissut hänen korvaansa kunnioittavan tunteellisesti ja jotka silloin olivat synnyttäneet hänessä sellaisen jumalallisen onnen tunteen.