»Et saa!» toisti hän vain koneellisesti.
Andráksen ote höltyi hieman ja Ilonka näki hänen hymyilevän.
»Mitä en saa, kultaseni? Mitä haluat minulta kieltää? Etkö halua kuunnellakaan tunnustustani, miten äärettömästi sinua rakastan? Muista, etten ole näiden viikkojen kuluessa uskaltanut sinua juuri lähestyäkään. Lähellämme oli aina tuo joku, joka tuntui karkoittavan kaikki rakkauden sanat suustani. Viikkokausiin en ole uskaltanut sinuun oikein katsoakaan. Olisi julmaa kieltää minua puhumasta nyt, kun vihdoinkin olemme kahden ja olet todellisuudessa minun vaimoni».
Nopein liikkein onnistui Ilonkan vihdoinkin vapautua hänen syleilystään. Hän seisoi miehensä edessä suorana ja puolustusasennossa kapinoiden kaikin ylimyksellisin ylpeyksin ja voimin tuota julkeaa talonpoikaa vastaan. András näytti kumminkin niin pitkältä ja voimakkaalta, ja hänen silmissään oli sellainen ehdottoman tahdon, melkeinpä tyrannimaisen valtiuden ilme, että Ilonka vaistomaisesti muisti valansa kunnioittaa ja totella häntä. Hänen mieleensä juolahti myös äskeinen hiljainen päätöksensä, että hän halusi ehdottomasti totella, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa.
»Niin, niin, kyllä tiedän», sanoi hän hitaasti jonkunlaisin uhmaavin nöyryyksin. »Ymmärrän ja koetan muistaa. Olen vaimosi, ja tänään alttarin edessä vannoin tottelevani sinua. Isäni ja äitini pakottivat minut taipumaan ja minä täytin heidän toivonsa. Vannoin tottelevani sinua eikä sinun tarvitse pelätä minun rikkovan tuota valaani. Koetan täyttää vaimon velvollisuudet, ja työskennellä hyväksesi samoin kuin joku talonpoikaisnainenkin olisi tehnyt. Tahdon kehrätä ja työskennellä puutarhassa, kävellä kirkkoon kanssasi ja jakaa työmiehillesi heille tulevat vilja-ja viiniosuudet. Sinun on opetettava minua ja käskettävä minua, ja minä haluan totella. Sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Tiedän, että olen vaimosi»!
András katsoi häneen melkein lumottuna. Hän ei oikein ymmärtänyt Ilonkan puhetta. Hän näytti hyvin kauniilta huolimatta tuosta omituisesta kasvojen ilmeestä. András ei voinut ymmärtää tuon katseen tarkoitusta. Siinä oli varmasti jotakin säikähtynyttä, kuten hänen äänessäänkin, joka oli selvä ja kirkas. Hänen jokainen sanansa tuntui sattuvan Andráksen sydämeen pannen sen vapisemaan tuskasta. Illan varjot pitenivät pitenemistään eikä András voinut nähdä enää vaimoaan selvästi. Hänen hento vartalonsa näytti aivan aavemaiselta enenevässä pimeydessä.
Hän keskeytti hetkeksi ja András mumisi »Ilonka»! tunteellisesti ja vetoavasti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin ja koetti lähestyä vaimoaan jälleen, mutta tämä nosti käskevästi kätensä.
»Älä sano mitään»! sanoi Ilonka ylpeästi. »Äsken en voinut sinua estää, sillä puristit minua niin kovasti. Koetin kyllä vastustaa, mutta sinä sanoit kumminkin sanottavasi ja nyt on minun vuoroni. Halusit puheesi mukaan ilmaista minulle paljon asioita, jotka lausuttuasi ne panivat poskeni kuumenemaan häpeästä. En tiennyt — olen vain tyhmä tyttö eikä äitini kertonut minulle — tähän kauheaan kauppaan sisältyvän senkin, että saat puhua minulle rakkaudesta ja sanoa minulle sanoja, jotka suussasi muuttuvat pyhyyden loukkaamiseksi».
»Ilonka!»
Huuto kajahti kovasti ja mahtavasti, ja kuulosti sydäntä särkevältä voimakkuudessaan. Se oli kuin jonkun kuolettavasti haavoitetun eläimen viimeinen surkea avun pyyntö.