Oliko Ilonka menettänyt järkensä. Eikö hän tiennyt, mitä hän puhui? Oliko hän tahallaan suunnannut tämän peloittavan lyönnin, joka sattui niin raskaasti, että hän oli melkein kaatua sen vaikutuksesta? András katseli vaimonsa vartaloa, joka epäselvästi häämötti pimeästä. Se näytti niin solakalta, valkoiselta ja hennolta, että András suuresta tuskastaankin huolimatta tunsi ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Ei, ei, Ilonka ei ollut ymmärtänyt. Hän oli varmaankin sairas ja kiihtynyt, ja hänen aivonsa olivat kuumeiset. Vieraan ympäristön, yksinäisen maalaistalon ja pienten huoneiden aiheuttama pelko oli sokaissut hänet. Hän oli kiihtynyt ja hermostunut. Tuo pieni tunteellinen raukka, mitä hän voi tietääkään miehen intohimoista ja kuinka hän voi ymmärtääkään talonpojan rakkauden musertavaa voimakkuutta? András ymmärsi nyt olleensa raaka. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet täydellisesti muuttaa talonpojan kuumaa ja kärsimätöntä luonnetta, ja Ilonka, tuo hienostunut ylimyksellinen tyttö, jota tähän asti olivat ympäröineet vanhempien helliminen, palvelijoiden kunnioitus ja jalosukuisten kosijain kohtelias lähentyminen, oli säikähtänyt. Ei ollut mikään ihme siis, että hän pelkäsi Andráksen nopeaa, häikäilemätöntä ja kömpelöä esiintymistä.
»Ilonka», aloitti hän hyvin hiljaa koettaen estää ääntään värisemästä tyynnyttääkseen vaimonsa, »monet seikat ovat pelästyttäneet sinua tänään. Olet vielä niin heikko ja sairas, ettet luullakseni käsitä viimeisten minulle puhumiesi sanojen julmuutta. Salli, että vien sinut huoneeseesi nyt. Äitini ilmoitti sinun olevan suuresti levon tarpeessa, ja ehkä äsken käyttäydyin hieman raa'asti ja kömpelösti. Kuten tiedät, olen vain talonpoika, mutta osaan silti kumminkin olla ystävällinenkin. Ja voi, mieluummin katkaisen oikean käteni, kuin loukkaan tahi peloitan sinua millään tavalla! Tahdotko antaa minulle anteeksi? Katso, tämä suuri rakkaus huumaa minut niin, että aivoni melkein pimenevät, ja ehkä en voi hallita käsivarsiani, kun ne puristautuvat ympärillesi, enkä ääntäni, kun puhun sinulle. Olen nyt kumminkin niin tyyni, kultaseni, että voit huoletta ojentaa minulle jälleen kätesi».
»Onko se välttämätöntä»?
»Välttämätöntäkö, Ilonka? Etkö sitten haluakaan ojentaa minulle kättäsi? Etkö voi lausua minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa? En toivokaan äärettömiä, sillä tahdon odottaa niin kärsivällisesti kuin suinkin ensimmäistä rakkauden sanaa sinulta. Olet äärettömän kaunis. Rakkauteni sinuun syttyi heti tuona päivänä, jolloin ensimmäisen kerran huomasin suloisuutesi. Olen vain tavallinen talonpoika ja tiedän sen vievän aikaa, ennenkuin opit rakastamaan minua. Mutta haluan voittaa sen käyttäytymällä niin ystävällisesti, että sydämesi avautuu talonpoika raukalle, joka niin nöyrästi kunnioittaa sinua. Mutta siihen asti, kultaseni, en tahdo valittaa. Olen tyytyväinen, jos vain lasket hetkiseksi pienen kätesi omaani vapaaehtoisesti».
Hän ojensi kätensä vaimoaan kohti.
»Etkö halua tehdä sitä, Ilonka? Olenko sitten loukannut sinua niin suuresti, että olet määrännyt tämän kauhean rangaistuksen minulle? Jos niin on, kultaseni, niin usko minua, että olet rankaissut minua jo tarpeeksi, sillä tekemäni rikos oli vain rakkauteni aiheuttama, rakkauteni, jota nyt olet haavoittanut niin kuolettavasti, että se lepää piestynä ja voimatonna jalkaisi juuressa. Et siis halua ojentaa minulle kättäsi? Etkö tahdo sanoa antaneesi minulle anteeksi, vaikka rukoilisin tuota anteeksiantoa polvillani»?
András oli vaipunut polvilleen ja pimeässä olivat hänen polttavat huulensa hakeneet ja löytäneet tuo pienen jääkylmän käden. Mutta Ilonka vetäisi sen pois niin nopeasti kuin häntä olisi pistetty huudahtaen pelosta ja inhosta.
András nousi heti seisoalleen. Tuo nopea liike ja tuo säikähtynyt huudahdus eivät olleet tyttömäisen ujouden eivätkä lapsellisen pelon aiheuttamia. Tuon hänen edessään olevan naisen sydämeen oli kätketty jotakin muutakin, joka ei ollut niin tyyntä eikä jäistä kuin hänen sanansa ja katseensa, ja pimeässä koetti András nähdä hänen kasvoistaan muutakin kuin niiden piirteet. Mutta huone oli niin pimeä, että András voi vain erottaa Ilonkan pään, mutta ei voinut saada selville siellä piileviä ajatuksia. Hän tarttui nopeasti ja tulisin omistusoikeuksin vaimonsa molempiin ranteihin.
»Vihaatko minua, Ilonka»?
Huoneessa vallitsi kuolettava hiljaisuus. Kuu oli juuri kiertänyt yksinäisen talon ympäri ja sen vinosti lankeavat säteet tunkeutuivat huoneeseen pienistä ikkunoista. Pihalla kasvavien haapojen lehdet lepattivat iltatuulessa syviä huokauksia muistuttavin surullisin äänin. Ilonka ei sanonut mitään, ja nopeasti muisti András kuvitelleensa juuri tällaiseksi tämän loistavan päivän illan. Talossa oli yksinäistä ja rauhallista, ja äiti oli poistunut sallien hänen jäädä kahden Ilonkan kanssa, kuten hän oli ajatellutkin. Hän muisti kuvitelleensa vaimonsa ujoksi ja alussa hyvin säikähtyneeksikin, mutta sitten kuin hän oli hetkisen kuunnellut hänen rakkaudentunnustuksiaan, rauhoittuneemmaksi ja taipuvaisemmaksi, kunnes vihdoin sääli ja vastaava intohimo vähitellen kostuttivat hänen siniset silmänsä ja raottivat hänen huulensa onnelliseen hymyyn. Voi, miten katkeran ivallista tämä kaikki olikaan, voi, miten julmalta tämä herääminen tuntuikaan tuosta pitkästä kauniista unesta!