»Ilonka, etkö halua vastata minulle»? pyysi András.
Ilonka ei koettanutkaan vapauttaa ranteitaan, vaan suoristautui täyteen pituuteensa ja tuli aivan hänen lähelleen sanoen jokaisen sanan selvästi hänen korvaansa.
»Kysyit, vihaanko sinua, Keményn András», aloitti hän hitaasti ja vakavasti. »Viha on yhtä merkityksellinen sana kuin rakkauskin. Olen vielä niin nuori tyttö, etten tiedä mitään isäni kartanon Bideskuty’n ulkopuolella olevasta maailmasta, enkä senvuoksi luultavasti noista molemmista tunteistakaan. Mutta sen tiedän kumminkin, että ihmisen voidakseen vihata, täytyy myöskin rakastaa, enkä minä voi sinua milloinkaan rakastaa. Sinulla suurine rikkauksinesi, peltoinesi, mainesi ja kultinesi ei ollut enää juuri mitään toivomista. Mutta kunnianhimoisessa sydämessäsi piili kumminkin eräs ylpeä ajatus. Et halunnut, että joku yhtä alhaissyntyinen ja saita tyttö kuin itsekin olet tulee jakamaan kanssasi rikkauksiasi, joita te talonpojat niin rakastatte, vaan halusit, koska eivät rahasi voineet kohottaa sinua vertaisiasi korkeammalle, saada pöytäsi päähän jonkun, jota työmiehesi voivat sanoa hänen ansiokseen ja jonka avulla voit päästä jokaiseen tasangolla olevaan aateliskartanoon vieraaksi kuin olisit niiden omistajain vertainen. Millaisin vehkeilyin, petoksin ja pakotuksin kiedoit heikon isäni pauloihisi, en luultavasti saa milloinkaan tietää enkä siitä suuresti välitäkään. Olen kyllä nuori, mutta en ole sokea, ja tämä asia selveni minulle heti ensimmäisenä päivänä, jolloin saavuit isäni taloon kuin riemuitseva voittaja ja kumarruit suutelemaan kättäni. Minun ei tarvinnut sitä ollenkaan epäillä nähdessäni sinut, orjan pojanpojan, istuvan äitini pöydässä, että sinä, Keményn András, olet ostanut minut kullallasi. Maksoit niin ja niin monta floriinia, niin ja niin monta mitallista vehnää ja viiniä saadaksesi sanoa minua vaimoksesi, kerskailla toveriesi joukossa ravintolassa ja pöyhkeillä noiden tyttötuttaviesi nähden, joita ennen kosiskelit ja tanssitit, saadaksesi nähdä minut taloutesi hoitajana, käskeä ja lyödä minua, kuten muutkin talonpojat vaimojaan. Minä, jalosukuinen tyttö, olen nyt vaimosi! Olet ostanut minut samoin kuin ostat karjaa ja lampaita tasangon kauppiailta. Niin, kauppa on päätetty, ja niistä polveutuva tytär, jotka kerran omistivat koko sukusi, on orjasi. Ole nyt tyytyväinen, Keményn András! Pakota hänet tottelemaan, jos haluat, mutta älä kysy, vihaako hän sinua».
Ilonkan puhe oli kiihtynyt vähitellen yhä nopeammaksi, ja jokainen hänen lausumansa loukkaus näytti sattuvan Andráksen kasvoihin kuin kerran tuo hänen isänsä lyöntikin, jota ei vielä oltu kostettu. Ilonka oli aivan tyyni ja hillitty nyt, ja vaikka hänen äänensä ei ollutkaan juuri kuiskausta kovempi, oli se kumminkin selvä eikä se vapissut ollenkaan.
András oli sallinut hänen puhua koettamatta ollenkaan keskeyttää häntä. Ehkäpä hänellä ei ollut voimiakaan sellaiseen. Hänen verensä kiersi hänen suonissaan kuin tuli ja hänen ohimonsa sykkivät niin, että ne olivat melkein haljeta, mutta kumminkin hän kuunteli kuin haluten kärsiä tämän kidutuksen kerta kaikkiaan ja tahtoen tietää, millainen suunnaton viha piili tuon nuoren tytön sydämessä ja millaisen määrän tuskaa hänen oma murtunut sydämensä voi kestää.
Millainen houkka hän oli ollutkaan luullessaan Ilonkaa lapseksi, joka ujosteli ja pelkäsi hänelle nyt koittavaa uutta elämää! Millainen hullu hän oli ollutkaan ihaillessaan häntä vaitiollen ja osoittaessaan sääliä ja kärsivällisyyttä! Hän ei voinut nähdä vaimoaan, mutta hän voi tuntea, miten tämä värisi tukahdetuista naisellisuuden herättämistä intohimoista, katkerasta vihasta ja kuolettavasta kostosta. Hän voi tuntea, miten llonkan hennot käsivarret tempoivat hänen puristuksessaan ja miten hänen poskensa kuumeni llonkan lämpimästä ja läähättävästä hengityksestä, kun hän syyti vääryyttä kärsineen naisen, ei tytön, sydämen katkeruuden aiheuttamia loukkaavia ja halveksivia sanoja hänelle vasten kasvoja. Ah, jos hän voi olla noin intohimoisen vihainen, oli hän sitäkin kauniimpi nainen ja enemmän ihailua ansaitseva kuin kukaan muu. Vaikka hänen tunteensa olivatkin noin voimakkaat, halusi András voittaa ne, ja vaikka Ilonka vihasikin häntä nyt, tahtoi András muuttaa hänen vihansa rakkaudeksi. Koska hän oli kylmin ja tunteettomin sanoin halveksivasti ja uhmaavasti polkenut ja murskannut miehensä suuren rakkauden, ja ellei hän taipunut hänen syvään intohimoonsa eikä hyväksynyt miehensä kunnioitusta, tahtoi András taivuttaa hänet tottelemaan ja iloita tuosta ehkä helvetissä syntyneestä ilosta kiduttaa häntä niinkuin Ilonkakin nyt kiusasi häntä tällaisin äärettömin kidutuksin.
Isä Ambrosiuksen opetukset unhottuivat kokonaan, hänen pyrkimyksensä korkeampaa päämaalia kohti, luennot rakkaudesta ja säälistä, suuren sydämen puhtaudesta ja jalojen tekojen täyttämisestä haihtuivat olemattomiin. Ilonka oli puhunut totta sanoessaan häntä orjista polveutuvaksi talonpojaksi, jonka intohimoja vuosikausia kestäneet opinnot olivat pitäneet kurissa, mutta jotka kumminkin olivat vielä olemassa, vaikkakin alistettuina tuon ainoan naisen vaikutusvallan alaisiksi, jota hän oli kunnioittanut sulkeutuneen luonteensa koko voimalla. Ilonka oli loukannut ja ivannut häntä, ja vastannut inholla hänen rakkauteensa, joka nyt makasi rampana ja piestynä llonkan vihan ja hänen omien toivojensa raunioilla.
András olisi halunnut lyödä häntä, kuten tasankojen paimenet pieksävät vaimojaan silloin kun he eivät tottele tahi kun he tekevät heidät mustasukkaisiksi sulasta rakkaudesta senvuoksi, ettei tuota rakkautta voida valvoa. András voi nähdä vaimonsa valkoisten hartioiden piirteet kuunvalossa, ja kaikki tuo, mikä kerran oli ollut alhaista hänen luonteessaan ja minkä isä Ambrosiuksen opetukset ja hänen oma lempeä sydämensä olivat pitäneet aisoissa, kohosi jälleen voimakkaasti ja intohimoisesti pinnalle.
»Ilonka», sanoi hän kietoen jälleen nopeasti vapisevat käsivartensa hänen ympärilleen, »Jumala tietää, että olen kunnioittanut sinua niinkuin ainoastaan hyvät katoliset kunnioittavat Herraansa, joka ei unhota, että olen palvellut jokaista maan paikkaa ja jokaista ruohonkortta, joille jalkasi joskus ovat astuneet. Tätä et nähtävästi halua uskoa. Korvaukseksi tästä rakkaudesta, jonka olin valmis laskemaan jalkojesi juureen nöyrästi, olet kohdellut minua pahemmin kuin lyönneillä. Olet omin käsin särkenyt tuon kauniin unelman, joka minulla oli kauniista ja suloisesta tytöstä, hennosta ja tunteellisesta, joka tahtoi turvautua syliini ja sallia minun poistaa kaikki surut ja murheet tieltään, palkitakseen sitten vaivani selvin rakkauden hymyin. Tuo kaunis näkyharha on nyt haihtunut, mutta sen sijaan olet näyttänyt minulle elävän todellisuuden, erinomaisen kauniin, intohimoisen ja kuolettavalle vihalle alttiin naisen, jonka puheet viittaavat rakkauteen, joka synnyttyään on voittamisen arvoinen. Tuota todellisuutta en voi kunnioittaa, sillä se eroaa suuresti kaikista pyhimysten ja pyhän neitsyen kuvista, mutta ehkä se on enemmän oman luonteeni kaltainen, tuon alhaiseksi, ahneeksi ja raa'aksi tuntemasi talonpojan, tuon orjan pojanpojan mukainen. Tuo todellisuus, kaunis vaimoni, on nyt omani, voin pakottaa sinut tottelemaan, olet sylissäni ja vaikka rakkauteni onkin muuttunut, on se yhtä voimakas ja tulinen kuin ennenkin.»
Mutta kuta enemmän András menetti malttinsa, sitä enemmän Ilonka tyyntyi. Hän ei ponnistellut ollenkaan vapautuakaseen. Hän lepäsi miehensä sylissä halutonna ja alistuvaisesti kääntäen vain syrjään päänsä, ettei hän voisi nähdä Andrásta.