»Olen velvollinen tottelemaan sinua, olen myöntänyt sen. Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi. Lupaukseni täyttäminen on oleva yhtä ehdotonta kuin halveksimisenikin».
»Ja kuin rakkautesi sitten kuin sen olen voittanut», sanoi András ylpeästi…
Jos Ilonka pelkäsi, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Hän odotti hetkisen, ennenkuin hän suuntasi viimeisen kuolettavan iskunsa.
»Rakkauttani», sanoi hän hitaasti, »et sinä, Keményn András, vaikka olisitkin erilainen kuin olet, voi voittaa, sillä rakastan erästä toista».
Oliko tuo sydäntä särkevä ääni nyyhkytys vaiko huuto, sillä niin liikuttava se oli, että tuulikin tuntui pysähtyvän kuuntelemaan säälistä?
»Nainen», kuiskasi András käheästi, »armahtakoon Jumala sieluasi, sillä olet mennyt liian pitkälle».
Hänen tuskansa muuttui hulluudeksi ja hänen ympärillään vallitseva pimeys muuttui nopeasti tummanpunaiseksi sumuksi, joka näytti aivan vereltä. Haavoittunut peto rupesi lopultakin pitämään puoliaan. Hurjin raivoin heitti hän tuon valkoisiin puetun olennon jalkoihinsa samalla kun hän toisella kädellään veti vyöstään suuren kääntöpääveitsensä; ja kuunvalossa kimalteli tuo paljastettu sininen ja kylmä teräs, kun hän ojensi sen tytön päätä kohti.
»András, pyhän neitsyen nimessä, miksi olet tarttunut veitseesi»?
Ovesta tunkeutui valovirta huoneeseen. Etelka oli kuullut tuon kauhean huudon keittiöön asti ja seisoi nyt oviaukossa lamppu kädessään katsoen tuota peloittavaa kohtausta kalpein kasvoin.
Syntyi muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta, kestävä vaitiolo. Sitten vaipui Andráksen käsi hitaasti ja veitsi putosi kumeasti kilahtaen lattialle. Hän seisoi kumartunein päin katsoen jaloissaan viruvaan hentoon olentoon. Yli-inhimillisin ponnistuksin koetti hän tyynnyttää raivoavia tunteitaaan. Ilonka ei liikahtanutkaan, vaan oli puoleksi makaavassa ja puoleksi polvistuneessa asennossa hänen edessään pystyssä päin ja katsoen uhmaavasti kylmin ja metallinsinisin silmin Andrásta suoraan kasvoihin.