»Ilonka», sanoi András vihdoin hyvin hitaasti värisevin ja kähein äänin, »viime tunnin kuluessa pimeni järkeni asteettain ja juuri äsken menetin viimeisenkin kipinän siitä. Pimeys ja kuunvalo, en tiedä kumpiko, auttoivat sen haihtumista. Mutta äitini ääni palautti sen nopeasti entiselleen, ja nyt seison tässä sinun edessäsi häveten ja vielä enemmän nöyryytettynä omissa silmissäni. Aseta lamppu pöydälle, äiti rakas», sanoi hän kääntyen Etelkan puoleen, »ja auta tämä neito johonkin tuoliin istumaan. Hän on sairas ja minä olen peloittanut häntä, mutta kun hän saa olla kanssasi kahden, tointuu hän kyllä pian. Minun on kiiruhdettava Zárdaan tärkeitten liikeasioiden vuoksi, ja Csillag on valmis viemään minut sinne vielä tänään. En tiedä milloin palaan, mutta tämä neito saa kumminkin olla vieraanani niin kauan kuin hän on halukas palaamaan kotiinsa. Tiedän sinun valmistaneen hyvän illallisen ja toivon teidän syövän sen rauhassa, sillä kuten tiedät, on Csillag varmajalkainen ja minä saavun Zárdaan, ennenkuin yölinnut alkavat kirkua».
András nosti raskaan viittansa lattialta ja kiinnitti sen hartioilleen.
Ilonka oli vaipunut muutamaan tuoliin ja hänen silmänsä seurasivat miehensä pitkää ja maalauksellista vartaloa, kun András hyvin tyynesti seisahtui hetkiseksi antamaan äidilleen ohjeita seuraavien päivien kuluessa tehtäviin töihin. Lopetettuaan määräyksensä tuli hän aivan Ilonkan viereen.
»Äitini kuullen haluan sanoa sinulle, Ilonka, että milloin ikinä vain haluat, olet vapaa palaamaan vanhempiesi luokse, jotka ovat niin hyvin opettaneet sinulle rehellisyyttä, kunniantuntoa ja tottelevaisuutta. Ja koska hän hamasta lapsuudestani on tiennyt jokaisen ajatukseni ja kuullut kaikki rukoukseni, haluan, että hän saa myös kuulla tämän valani. Kuten tänään vannoin alttarin edustalla, vannon nytkin vakavan valan kuin kristitty ristillä riippuvan Jeesuksen nimessä ja kuten ihminen sen nimessä, joka on hänelle rakkainta maailmassa, kuten minulle on ollut rakkaus tuohon tyttömäiseen, nuoreen ja enkelimäiseen olentoon, jota olen kunnioittanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta joka nyt on haihtunut ikuisiksi ajoiksi mielestäni. Tämän kuolleen rakkauteni muiston nimessä vannon nyt sinulle, etten milloinkaan sinun elämäsi aikana enää loukkaa korviasi puhumalla tuosta rakkaudesta, ja lupaan, etten ikinä sanoin enkä teoin muistuta sinua, että alhaissyntyinen orjista polveutuva talonpoika on herrasi ja miehesi! Saat asua kattoni alla tahi muuttaa vanhempiesi luokse, kuten vain haluat. Olet yhtä vapaa kuin ennen tuota kohtausta, jolloin hävitön talonpoika uskalsi pyytää sinua vaimokseen».
Ennenkuin hänen värisevän äänensä viimeinen kaiku oli lakannut kuulumasta ja ennenkuin Ilonka sai tarpeeksi rohkeutta katsoa tuohon pitkään olentoon, joka kaunopuheisuudessaan tuntui niin jalolta ja arvokkaalta, oli hän poistunut ja laukkaavan Csillagin kavioiden kapse eteni pustalle päin.
Silloin Ilonka kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kovasti, että hänen sydämensä oli murtua.
KOLMAS OSA
XXVIII
RAKKAUDEN SURUA.
»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin mielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?