»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin nähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi, olisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».
»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut minulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti, ettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».
András heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä poistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.
Oli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko paistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle. Ei ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka kimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet. Zárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut kirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen hyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää, ja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja tuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun hän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle. Paukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan punaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen mustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin nahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen rinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä ilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja leveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.
Tuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut häneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli yhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi pystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta. Suu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt pari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan tukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita karvoja.
»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut sinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius koettelevasti.
»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen saanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme tottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen, päästessäni jälleen kotiin».
»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla puheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on näin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja tytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».
András pudisti hymyillen päätään.
»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään puhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa minut sydämestään tervetulleeksi».