»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan talon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella oikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen, mitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».
»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András kiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei ainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».
»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin te täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton tapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo vanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin hänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen kasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita hän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».
»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää milloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti painoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä otaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään synti».
»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius miettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun hän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi: 'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden laita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa osakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi huojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».
»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle elämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».
»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin hänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti: 'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».
»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla linnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa rahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun omaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut. Olen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa Rosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen kuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa kunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte, oli täälläkin paljon tekemistä».
»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi ja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat aivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia kohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».
Isä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution, lumipeitteisen seudun yli.