»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta vähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin, ja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin sääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».
»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti. »Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen jälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».
»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti koleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta pieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen monta tyhjää paikkaa kirkossa».
»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen iloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen Margit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka nähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai jo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä puolella olevissa kylissä».
»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi isä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla mustasukkainen Zárdalle».
»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon näyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan ole ollut mitään ilon aikaa».
»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja auttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä käsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta, ja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen antaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet onnellisempi kotonasi».
»Onnellisempiko?»
Nähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan tietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen kaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat muuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa jotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti nuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa ainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta ja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi koskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.
»Luulen äitisi kaipaavan sinua suuresti, András», sanoi hän vihdoin.