»Niin, kyllä tiedän», vastasi talonpoika. »Olemme kaikki itsekkäitä surussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta ollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi raivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä tänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs, sillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen luokseen pian, ehkä jo huomenna».
»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta tuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut olla aivan yksinkään…»
Pappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli uurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään tuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan aviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein harmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.
»Hän oli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».
»Tiedän sen, isä. Kyllä kai Jumala korvaa hänen vaivansa».
»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei kukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa orpoja ja tyynnyttää leskiä».
»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen rakkauden».
»Kaikki ihmiset siunaavat häntä ja rukoilevat hänen puolestaan».
»Olemme kaikki esirukousten tarpeessa, isä».
»Kaikki rukoilevat hänen — onnensa puolesta».