»Luullakseni suo Jumala sen piankin hänelle», sanoi András tyynesti.
Isä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt Andráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan, kuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin kasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies kokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.
Oli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren ystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon ainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle vapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi kantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut, että siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti, ettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon suuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut milloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan kuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki muut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.
Miehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän jalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän takanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän edessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota ja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien puiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen. Taivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana etäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän, kirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät paljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät seinät.
»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on jotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri kun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan…»
»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää siltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti, »koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».
»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani. Tein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön raukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».
»Ei ole vielä myöhäistä, isä. Teidän risteykseen on vielä pitkälti.»
»Haluan puhua sinulle tuosta koulusta, András»!
Talonpoika synkistyi.