»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi isä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän täällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön velvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta suurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet ollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen, hauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet sanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä tulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja kirjoittaa».
»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi, »ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen kieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut suuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean tulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle ja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen toteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi ikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa ja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto ja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden kaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla laitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan riistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja vertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin sanomattoman mitätön».
»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon ja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus, katsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut aivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä ja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta nopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi nuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen maahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka kantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa, huomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka vetivät ne takaisin maahan».
»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat saavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin nähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin kenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista, jossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin hänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin myöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja jonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla maakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet, jotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet voidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin liian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se kumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen aiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen tyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden aiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin karkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota ja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja sivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne täytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin todellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi talonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan ja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen kuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle monien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka ihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana, jossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta hakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin sen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn, ettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella. Mutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni nopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki minulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö karkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja pellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen katkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän minut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin. Ah, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut katsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle saavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä, on sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa tyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta en voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa tempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja näytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset voi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän korkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta huolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää ponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»
Hänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen kokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi hänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle surujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli meneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun lieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen ihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon itsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti tuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän ei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin kätensä pelokkaasti tämän olalle.
He olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli pysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken. Tuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti. Ystävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.
Isä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin, joissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.
»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että mielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?
Andráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja hänen katseensa synkistyi huomattavasti.
»Ei minulla ole mitään kertomista», sanoi hän kartellen.