Isä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja hääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.
»Ettekö halua sanoa minulle jäähyväisiäkään, isä»?
Pappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen häneen moittivasti.
»András, et näytä enää välittävän vanhasta ystävästäsi».
»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on pyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton valhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen sellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne varten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti roudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä teidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette. Hyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».
»Jumala siunatkoon sinua, András! Minä…»
»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän muista minua. Hyvästi»!
Vanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui lähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen Dandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan teiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä hänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren nenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli kohonnut hänen kurkkuunsa.