Bideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret keittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia, kokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita oli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä riennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja vihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja kuunneltaisiin mustalaisten soittoa.
Kreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa oloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli sattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat viimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon piti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli kuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon osoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin maakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän määräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista, viinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi hän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos sen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen tulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä silloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun hän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari vuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä tuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän enää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän käyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo monet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten vuosien kuluessa.
Osana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi niin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän tuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon kauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että hänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen elämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä viehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään, mutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan yhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon talonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.
Kun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan entisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja katumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn lapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan kauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä kertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.
Mutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja sairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan lyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen vastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle paikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä huoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä hommiaan.
Kreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti kokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli omistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa ajalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa häneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut koettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen ja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä harmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa tuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti »äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti syntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää, mutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli asunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin tyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon, että hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka oli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.
Mitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär vaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä päivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän kirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli niinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan vaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen hänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se kaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan tiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä hänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan kysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa ylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin, että isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli kuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän mainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua miehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti. Hän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran raivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää ja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma kohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan jäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta. Ilonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei sitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä olihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.
Ilonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut käsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli Zárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär toivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan mieheenkin nähden.
Kylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä Ambrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut hyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista tämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden korvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä alituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin sivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa taloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.
Vihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti onnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei milloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt viimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen odottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä oltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta tänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet perinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn paljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin ennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa, jolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n Ilonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä erääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi kumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit, paistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin vaatimukset.