»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause kantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla lisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot minulle, etkö kerrokin»?
»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et varmaankaan kuullut oikein»?
»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa, etten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta on jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen kokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin. Luullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».
»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi asiat», sanoi Bideskuty.
»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään. On aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio poistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».
»Siinä ei ole mitään kerrottavaa».
»Millaisessa kiitollisuudenvelassa olen minä miehelleni»?
»Ymmärsit sanani aivan väärin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain voin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».
»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka koskevat vain minua ja äitiäsi?»