»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».
»Onko hän sitten niin äärettömän rikas»?
»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet aivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».
»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen, mutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele asiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan hyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi järjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista suottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».
Tämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla. Mustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa. Oli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan tehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka oli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta puoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin ajattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä aikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka sitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat katkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla, huvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan tuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein salliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan akasiakujanteeseen, että hän saisi nähdä hänet toisen miehen sylissä, jota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka arvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli kärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.
He saapuivat nyt portille. Ilonka katsoi poppelikujalle ja sitten tuonne kaukaiselle tasangolle, jossa hän omin käsin oli naulinnut ristiin rakkauden ja katkerin kielin suunnannut siihen sellaisen lyönnin, että se oli kuollut, koska se ei enää voinut sietää tuskaa.
Hän siveli väsyneesti silmiään. Poppelien humina kuumassa keskipäivän ilmassa ja haikaroiden kaukaiset surulliset huudot palauttivat hänen muistiinsa tuon toukokuun illan ja panivat hänen sydämensä värisemään surusta ja kaipauksesta. Ferin yhtämittainen puhe väsytti häntä. Hän halusi paeta tuonne hiekkaiselle tielle ja kauas tasangolle, jossa villien hevosten laukkaaminen, taivaalla lentelevät linnut, hiekka ja viljelemätön maa kertoivat hänelle hänestä.
»Ilonka!»
Hän säpsähti, kun nuorukaisen hellä ja rukoileva ääni muistutti häntä, että Ferikin oli siellä, ja toi hänen mieleensä, että hän tietysti rakasti Feriä ja halusi tuon vanhan, tytön ja pojan välisen rakkauden avulla unhottaa nuo raa'an intohimon laineet, jotka olivat syöksyneet hänen ylitseen loukaten ja kiduttaen häntä.
»Sinun on mentävä takaisin», sanoi Ilonka hermostuneesti naurahtaen. »Luullakseni ovat kaikki muut menneet sisälle ja me olemme vain kahden täällä puutarhassa. Mitähän äiti sanoneekaan? Kunhan tädit eivät vain suuttuisi».