»Ilonka», sanoi Feri tulisesti, »aiotko kiusata minua niin kauan, että tulen hulluksi? Onko aikomuksesi vain leikkiä julmasti kanssani? Olet koko päivän…»
Feri tuli aivan hänen viereensä ja koetti tarttua hänen käteensä, vaikka Ilonka peräytyikin hieman.
»Olet koko päivän, Ilonka», kuiskasi hän, »jokaisella sanoillasi ja huokauksellasi pitänyt minua siinä luulossa, että nuo sanat, jotka pari vuotta sitten tekivät minut niin onnelliseksi, ja jotka ovat pysyneet muistissani ja muuttaneet elämäni paratiisiksi, jälleen toistuvat».
»En ymmärrä sinua nyt ollenkaan».
»Etkö muista, että pari vuotta sitten erään samanlaisen kuuman kesäpäivän kuluessa…? Olimme silloin vielä hyvin nuoria, sinä ja minä, olit silloin suloinen lapsi, mutta huolimatta siitä jumaloin sinua jo silloinkin. Muistatko, kun sanoit: 'Ehkä!»?
Kyllä hän sen muisti, muisti tuon onnellisen väristyksen, kun nuo hiljaa kuiskatut tuliset sanat kantautuivat ensimmäisen kerran hänen korviinsa ja kun hän ensimmäisen kerran totesi, että maailmassa oli eräs muita täydellisempi olento. Ja nyt rakasti hän tietysti Feriä yhtä lämpimästi kuin silloinkin, koska hän tunsi samaa vastaavaa onnea kuullessaan hänen kuiskaavan jälleen nuo samat hellät sanat, joita hän oli ikävöinyt niin kauan. Ah, miksi noiden poppelien lehtien humina kantoikin hänen korviinsa tuon toisen intohimosta värisevän ja käskevän, mutta kumminkin niin sanomattoman hellän äänen, jonka hän oli vaimentanut iäksi?
»Ilonka, miksi et vastaa»?
Kun Ilonka katsoi hänen totisiin ja rukoileviin nuoriin kasvoihinsa, hänen solakkaan, miellyttävään ja ylimykselliseen vartaloonsa, ja hänen hienoihin valkoisiin käsiinsä, ilmestyi hänen silmiinsä omituista sumua muistaessaan tuon pitkän maalauksellisen olennon, joka tässä samassa akasiakujanteessa oli kohdellut häntä niin halveksivasti. Kärsimättömäsi! karkoitti Ilonka tuon surunsa pois.
»Ilonka», rukoili Feri, »Jumala tietää minun silloinkin jo rakastaneen sinua, sillä olit mitä herttaisin lapsi. Jos hän olisi antanut sinut minulle, olisin kunnioittanut ja hellinyt sinua kuin maailman kalleinta aarretta. Mutta muutamat paholaiset tunkeutuivat väliimme, ja elettyäni pari vuotta muistelemalla tuota sanaa 'ehkä', vaihtoikin kohtalo sen sanoihin 'ei milloinkaan'! Kärsin niin, Ilonka, etten olisi voinut elää, ellen olisi saanut nähdä sinua jälleen. Olet kymmenentuhatta kertaa kauniimpi kuin ennen, ja minä, Jumala minua armahtakoon, rakastan sinua kymmenentuhatta kertaa enemmän».
Ilonka kuunteli häntä haaveillen. Talon auki olevista ikkunoista kuuluvien hurjien unkarilaisten laulujen säveleet sekoittuivat sulotuoksuiseen ilmaan.