»Minä sanoin 'ehkä', mutta sinä eikä kohtalo muutit sen sanoiksi 'ei milloinkaan'».
»Minäkö, Ilonka»?
»Niin, sinä juuri! He kertoivat minulle sinun rakastavan toista ja menevän hänen kanssaan naimisiin».
»Ja sinäkö uskoit heitä? Etkö muistanut silloin, että rakastin sinua»?
»Rakkaus kuolee pian»!
»Sellainen rakkaus kuin minun ei milloinkaan kuole, Ilonka!» sanoi hän vakavasti.
Rakkaus ei kuole milloinkaan. Kahden vuoden poissaolon ja väsyttävän odotuksen jälkeen rakasti Feri häntä vielä. Entä hän? Tietysti rakasti hänkin Feriä. Hän oli aikonut unhottaa Ferin sylissä tuon toisen miehen ivan ja halveksimisen, ja kumminkin oli hän hermostunut. Nuo nuoret vakavat kasvot ja tuo rukoileva ääni ärsyttivät hänen hermojaan. Hän oli aina tuon toukokuun illan jälkeen kuvitellut rakkautta tällaiseksi — helläksi, kunnioittavaksi ja rukoilevaksi — mutta hän ihmetteli nyt, miksi hänen sydämensä pysyi kumminkin niin kylmänä.
»Ilonka, miksi et vastaa»?
Vaipuneena ajatuksiinsa oli hän unhottanut Ferin kokonaan, unhottanut, että Feri rukoili juuri tuota rakkautta, jonka hän oli ollut valmis lahjoittamaan hänelle.
»Mitä minun on sanottava»?