»Sano minulle, että haluat toistaa nyt, kun olet nainen, tuon suloisen sanan 'ehkä', jonka lapsena ollessasi lausuit. Ilmoita, että tuo synkkä kohtalo, joka tuli väliimme, on vain kauhea uni, jonka rakkautemme pian haihduttaa. Kuule, Ilonka, maailma on suuri; on olemassa muitakin kauniita maita kuin nämä suloiset tasankomme. Voimme matkustaa sinne ja ottaa rakkautemme mukaamme kätkeäksemme sen varmasti maailmalta; voimme, kuten linnut, jotka muuttavat talveksi pois tasangoiltamme, rakentaa pesämme toisten pilvien alle. Ah, Ilonka, jos tahdot sanoa tuon 'ehkä', jos haluat antaa minulle luvan haihduttaa menneisyytesi muistot, näytän sinulle sellaisia taivaan saleja, ettei kukaan ihminen ole vielä sellaisia nähnyt».
Feri peitti hänen kätensä suukkosilla ollen polvillaan hänen edessään tuossa autiossa akasiakujanteessa. Ilonka käänsi kumminkin päänsä pois katsoen poppeleihin, jotka humisivat omituisesti tuulessa.
»Kohtalo on sanonut 'ei milloinkaan'!»
»Mutta se voi vieläkin sanoa 'ehkä'», rukoili Feri. »Ilonka olit lapsi, etkä ymmärtänyt mitä teit. He lannistivat tahtosi ja veivät sinut alttarille pakottaen sinut vannomaan…»
»Valan, jonka kehoitat minua rikkomaan».
»Vannoit sen vasten tahtoasi, Ilonka».
»Vannoin sen kumminkin alttarin edustalla Jumalan ja ihmisten kuullen. Sanot rakastavasi minua ja kumminkin koetat taivuttaa minua syömään sanani».
»Niin ainoastaan kohtuuttoman maailman silmissä. Rakkaus muodostaa omat lakinsa huolimatta inhimillisyydestä. Voin suojella sinua, Ilonka. Mitä sen on väliä, mitä maailma sanoo, jos vain rakastat minua ja sanot 'ehkä'»?
Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tämä hetki, jota hän oli ikävöinyt ja jonka hän oli kuvaillut mielessään elämänsä hauskimmaksi, koska silloin hänen entinen rakkautensa tunkisi riemuiten syrjään nuo varjot, jotka olivat pimittäneet hänen elämänsä, tuntui niin luonnottomalta. Tämä sama akasiakujanne, noiden samojen kukkien tuoksu ja kaukaa kuuluvien mustalaisten soittamien unkarilaisten laulujen häipyvät surulliset säveleet tuntuivat vain kummalliselta unelta.
Näiden samojen puiden juurella oli hän kohdellut vaimoaan ja hänen kiitollisuuttaan halveksivasti, ja hän, hylätty ja orpo, oli koettanut saada toisen rakkauden tulen hehkumaan, huomatakseen vain, että jokainen palamaan rupeava kekäle jäähdytti hänen mieltään yhä enemmän ja teki hänet vielä yksinäisemmäksi.