»Rakastan sinua, Ilonka»!
Voi, miksi ei tuo ääni lumonnut häntä? Miksi sen rukoileva värinä ei sointunut hänen mielestään ollenkaan? Hän toivoi äkkiä mielettömästi voivansa haavoittaa häntäkin, aiheuttaa hänellekin sellaisia kärsimyksiä kuin tuolle toisellekin ja ärsyttää hänet mielettömään ja hurjaan kiihkoon, joka ehkä sytyttäisi tuon kahmalollisen palanutta tuhkaa, jota hän koetti puhaltamalla virittää tuleen.
»Feri», sanoi hän surullisesti, »en voi sanoa 'ehkä'».
»Miksi et, Ilonka»?
»Koska tuo rakkaus, josta puhut, tuo lapsellinen ihailu, joka lumosi tytön sydämen, ei ollut tarpeeksi voimakas taistellakseen kohtaloa vastaan. Se on heikontunut näiden vuosien kuluessa ja nyt, kun luulin sen jälleen syttyvän, huomaankin sen kuolleeksi».
»Ilonka, erehdyt varmasti», rukoili Feri kiihkeästi. »Olet niin suloinen ja hyvä, että uskot tuon valan sitovan sinut toiseen mieheen ja luulet tekeväsi syntiä nyt kuunnellessasi rakkaudentunnustuksiani. Muista kumminkin, että hänkin vannoi rakastavansa ja kunnioittavansa sinua, mutta hän on rikkonut valansa ja poistunut luotasi välittämättä sinusta ollenkaan».
»Ole vaiti! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuollaista eikä minulla ole oikeutta sinua kuunnella».
»Onpahan! Sinulla on kaikki oikeudet», vaikeroi Feri. »Oma ylpeytesikin on kai sanonut sinulle, että hän, tuo talonpoika, halusi vain vaimokseen ylimysnaisen, ja osoittanut sinulle, että hän on liian typerä kunnioittamaan sitä kallista aarretta, jonka liian suopea kohtalo antoi hänelle. Hänen olisi pitänyt suojella ja helliä sinua, niinkuin minä aion sinua suojella ja rakastaa. Mutta kuten sokea ja tyhmä tolvana, heitti hän kauniin kullan menemään ja on nyt epäilemättä unhottamaisillaan hänenlaistensa alhaisten huvien pyörteessä sen taivaallisen onnen, jonka hän vähältä oli saavuttamaisillaan».
Ilonka koetti saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei halunnut kuunnella. Feri huomasi kyllä hänen silmiensä tuskallisen ilmeen, mutta hän ei ymmärtänyt sen merkitystä. Hän koetti vain kietoa käsivartensa hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseen.
»Ilonka, kuten hänkin on unhottanut sinut, on sinunkin koetettava unhottaa hänet. Eivät mitkään taivaan eivätkä helvetin voimat voi pakottaa sinua pysymään tuossa vasten tahtoasi vannomassasi valassa. Tuo mies ei ansaitse, että ajatuskaan velvollisuudesta häntä kohtaan rasittaa aivojasi. Velvollisuutesi on kuunnella omaa sydäntäsi, joka on syntynyt onnea varten, ja minua, joka olen rakastanut sinua niin kauan ja joka vieläkin ryömin kunnioittaen jalkaisi juuressa».