Feri oli vetänyt Ilonkan syliinsä. Voittajan katsein tarkasteli hän tämän silmiä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Ilonkan kasvoja, että tämä voi tuntea Ferin lämpimän hengityksen poskellaan. Portin toisella puolen olevien poppelien lehdet humisivat surullisesti.
Ilonkan sydämen täytti syvä sääli häntä kohtaan. Hän surkutteli Ferin rakkautta ja heikkouttaan työntää hänet hiljaa etemmäksi.
»Feri», sanoi hän hyvin tyynesti, »tuntuu kuin olisin rikkonut suuresti sinua vastaan salliessani sinun sanojesi mukaan luulla, ettei rakkauteni sinuun ollutkaan täydellisesti kuollut. Olen todellakin pahoillani, ja tuon entisen rakkautemme vuoksi pyydän sinua suomaan minulle anteeksi käyttäytymiseni».
»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa, Ilonka. Olen…»
»Älä keskeytä minua, sillä minulla on sinulle muutakin sanottavaa. Vetoan sinun ritarillisuuteesi. Sinun on luvattava minulle, että unhotat kaikki nuo sanat, joita minulla ei ollut oikeutta kuunnella eikä sinulla puhua».
»En välitä enää oikeasta enkä väärästä, Ilonka, sillä rakastan sinua».
»Sinun on kumminkin välitettävä», sanoi Ilonka melkein rukoillen. »Meidän jokaisen on joskus luovuttava jostakin toivosta. Sinun on tukahdutettava kokonaan halusi saada minut omaksesi».
»En voi, Ilonka! Rakkauteni sinuun on koko elämäni»
»On parempi», sanoi Ilonka vakavasti, »luopua elämästään kuin menetellä kehnosti».
»Mutta minä en aio luopua sinusta, Ilonka», toisti Feri hurjasti, »sillä tiedän sinun olevan onneton, tiedän vain rakastavani sinua ja aavistan hänen ivailevan sinua, joka…»