»Niin», keskeytti Ilonka tyynesti, »sinun ei tarvitse toistaa sitä. Tiedän hänen ivailevan minua. Mutta huolimatta siitä aion pitää tuon valani, jonka vannoin alttarin edustalla».
»Tapan hänet, Ilonka, ja silloin pääset vapaaksi».
»Niin», sanoi Ilonka haaveillen, »silloin ehkä vapaudun».
»Anna minulle siihen asti joku toivon sana, Ilonka».
»Toivon sanako? Kuulehan, Feri, sydämessäni taistelevat vallasta ääretön rakkaus ja ääretön viha. Sitten kuin saan selville, kumpi noista kahdesta on vahvempi, puhun sinulle rakkaudesta».
»Rakkaus minulle»?
»En voi sanoa, sillä en tiedä».
»Ja viha talonpojalle, tuolle alhaissyntyiselle orjalle, josta kohtalo on tehnyt sinulle miehen».
»Ehkä, en osaa sanoa. Mutta mene nyt ja anna minun olla tällä yksikseni vähän aikaa. Mene nyt! Olen väsynyt ja kuumuus on huumannut minut. Tulen pian takaisin, mutta taivaan nimessä, mene nyt»!
Ilonkaa värisytti kuin pelosta, ja hänen kätensä, jota Feri hellästi suuteli, oli jääkylmä. Feri sääli sydämestään häntä, mutta totteli kumminkin ja poistui.