Sitten kuin Feri oli hävinnyt akasiakujanteeseen, kääntyi Ilonkakin ja meni portista tielle, joka oli kuuma ja pölyinen väräjävässä ja polttavassa keskipäivän ilmassa. Ääretön ja autio tasanko levisi hiljaisena ja unettavana hänen edessään.
Hän lähti nopeasti kävelemään kovaa ja kuivaa tietä, johon rattaat olivat uurtaneet syviä kuoppia. Hän ei tiennyt mitään kuumuudesta eikä tien kovuudesta, vaan käveli kävelemistään tietämättä oikein minne, kun hän vain pääsi pois tuosta akasiakujanteesta, tuosta talosta ja noitten puitten varjosta, jotka eivät sallineet hänen unhottaa.
Kun hän saapui tasangon laidalle, poikkesi hän valtatieltä pehmeälle hiekalle. Kaukaa siintävästä tienvieren pienen ravintolan kallellaan olevasta piipusta kohosi ohut savupilvi. Taivas oli tummansininen ja kaukaa näkyvä kuuma ja punertava taivaanranta oli purppuraisen sumun peitossa. Silloin tällöin rikkoivat laumojaan ajavien paimenien hurjat huudot syvän hiljaisuuden tahi hänen lähestyessään pyrähtivät kurjet peloissaan lentoon kirkuen surullisesti.
Ilonka käveli vain eteenpäin. Hän toivoi ehkä löytävänsä tuolta, jossa taivas ja maa yhtyivät purppuraisen verhon suojassa, unhotusta, jota ikävöidessä hänen sydämensä oli melkein murtua.
Silloin hänen kävellessään kohosi tuo verho nopeasti ja sen takaa ilmestyi näkyviin lumottu maa kultaisine linnoineen ja torneineen, ja kauniine hopeavirtoineen, joka väreili kuin keijukaisten henkäyksistä.
Ilonka ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin loistavaa kangastusta, milloinkaan ei hän ollut niin toivonut, että haltijatar soisi hänelle siivet, joiden avulla hän voisi lentää tuonne ja kävellä tuon salaperäisen kultaisen kaupungin rauhallisilla ja autioilla kaduilla.
Ei, ei sentään autioilla, sillä eräästä sen torneilla varustetusta kultaisesta linnasta ilmestyi ratsastaja hevosineen ja läksi tulemaan häneen päin. Ilonka katsoi ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä. Mihin hän voikaan kätkeytyä täällä kuivalla autiolla tasangolla, jossa orvonnukka tahi rosmariini vain rikkoivat hietikon tasaisen pinnan?
Hän ei voinut liikkuakaan, sillä hänen jalkansa tuntuivat kasvaneen maahan kiinni. Ratsastaja ei ollut huomannut häntä vielä, sillä elokuun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hän istui kumarruksissa kuin jonkun raskaan taakan alla.
Sitten laskeutui hän maahan, ja taputettuaan hevostaan ystävällisesti kaulalle laski hän sen irti harhailemaan mielin määrin ja tuli itse suoraan Ilonkaa kohti.
Nopeasti huomasi hän Ilonkan seisovan aivan hänen edessään valkoisena ja hentona leveälierisessä hatussaan, kuuman keskipäivän auringon muodostaessa kultaisen sädekehän hänen kauniin vartalonsa ympärille.