Avuttomasti katsoi hän myöskin ympärilleen kuin paetakseen. Mutta tasanko oli autio ja Csillag hyvin kaukana.
Hän katsoi Ilonkaan hänelle ominaisin haaveellisin ilmein, ikäänkuin hän ei olisi nähnytkään Ilonkaa, vaan jonkun näyn. Hänen huulensa avautuivat kumminkin tahdottomasti sanomaan:
»Ilonka!»
Mutta Ilonka kohotti pienen kätensä.
»Ei, ei», sanoi hän, »ei nyt, ei ennen kuin lumous on haihtunut ja tuo kaunis kuva kadonnut. En voi sietää julmia sanoja — juuri nyt»!
Ilonka katsoi tuota kaukaa siintävää, loistavaa ja väreilevää kangastusta. Ja András katsoi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt.
»Katso», sanoi Ilonka, »tuolla on ehkä unelmieni maa. Se kertoo minulle, että olen syntynyt rakkautta ja onnea varten, mutta olen turhaan etsinyt, löytämättä niitä kumpaakaan. Kerran olivat ne aivan läheisyydessäni, mutta ylpein ja töykein sanoin karkoitin ne molemmat pois. Sen jälkeen olen kulkenut täällä tasangolla yksinäni hakien noita kadottamiani aarteita. Ehkä löydän tuolta lumotusta linnasta rakkauden haudan, jolloin sen vartija, kangastus, säälii toivottavasti väsymystäni ja sallii minun paneutua siihen lepäämään».
Oli niin tyyni, että kaukaa kuului pienen kylän kirkonkellon ääni selvästi ja hopeanheleästi, ja tienvieren ravintolasta kantautui heidän korviinsa iloista naurua.
Hän ei ymmärtänyt Ilonkan omituisia eikä hurjia sanoja, vaan nähdessään miten kaunis Ilonka oli kyyneleisine silmineen, risti hän kätensä rinnalleen, koska halu puristaa Ilonka syliinsä tuli hänelle melkein ylivoimaiseksi.
Kuumuus oli melkein sietämätön, llonkan silmissä oli nyt hurja ja kauhistunut ilme. Hän siveli pari kertaa otsaansa ja katsoi sitten avuttomasti Andrákseen.