»Tämä on unta, tiedän sen, ja pian minä tästä heräänkin, mutta kumminkin olemme nyt kahden, sinä ja minä. Älä katso minuun niin omituisesti — tämä on unta, josta pian heräämme. Mutta sen kestäessä purista minut syliisi vielä kerran, ja ehkä Jumala on niin sääliväinen, että hän sallii meidän herätä taivaassa».
Ilonka oli vaalennut kalmankalpeaksi. Hän horjui hetkisen ja oli melkein kaatua, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiertyivät Andráksen kädet hänen ympärilleen ja András huudahti: »Ilonka!» Ilonka sulki kumminkin hänen suunsa pienellä kädellään.
»Rakkaani, ikiomani», kuiskasi hän, »älä puhu! Etkö muista vannomaasi julmaa valaa, että rakkautesi on kuollut? Ah, et tiedäkään, miten sitten olen kärsinyt! Jos olisit nähnyt tuskani, olisi sydämesi kyllä heltynyt. Älä puhu, ettet rikkoisi tuota valaasi. Mutta kumarru hiukan, sillä olet niin pitkä ja haluan kuiskata korvaasi — mieheni.»
»Ilonka!»
Niin, Ilonka oli puhunut totta, että tämä oli unta, niin lumoavaa ja kaunista unta, että kangastuksenkin luomat muuttelevat näyt eivät olleet mitään venattuina tähän. András ei voinut puhua, sillä hänen onnensa oli liian suuri, vaan kiersi ainoastaan käsivartensa vaimonsa ympärille. Ilonka käänsi suloiset kasvonsa häntä kohti, ja hänen sinisistä lemmikkisilmistään voi hän nähdä, että rakkaus oli noussut riemuiten haudastaan.
»Ilonka, rakkaani, vaimoni»! mumisi hän tuhahdettujen nyyhkytysten välistä, kun hänen vapisevat huulensa pitkään ja intohimoisesti suutelivat llonkan suloista suuta.
Kuinka kauan he seisoivat siinä paikoillaan taivaan ja maan välillä, eivät he tienneet eivätkä siitä välittäneetkään. András oli polvistunut hänen eteensä, ja tuo voimakas suuri mies oli kätkenyt kasvonsa llonkan hameen pehmeihin laskoksiin itkiessään kuin pieni lapsi sulasta onnesta.
Sitten kuin András tyyntyi, kertoi Ilonka hänelle kaikki. Voi, miten suloista olikaan kuulla hänen puhuvan rakkaudestaan! Hän ei voinut sanoa, milloin se oli syntynyt, sillä hän luuli aina rakastaneensa Andrásta, sillä hänen julmuutensa oli tuon rakkauden aiheuttamaa, jota hänen ylpeytensä oli koettanut tukahduttaa.
Kun aurinko alkoi laskeutua länteen ja kangastus katosi purppuraisen vaipan alle, kävelivät he kotiinpäin, tuonne tasangon takana olevaan pieneen maalaistaloon.