»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta. »Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään. Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».
»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti, »heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva… Antakaa minulle vielä suukkonen… toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi kateudesta».
Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan, ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä juutalaiselle.
Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti. Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää, mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan viiniä.
»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».
»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»
»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen, »joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata muistellakaan».
Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti, että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen kuluessa käyttäytymään.
»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.