»Kyllä täydellisesti. Olen köyhä mies ja —»
»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa, murskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».
»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka tahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki ole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n allekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta paperia ensin läpi»?
»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen varma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö olekin»?
»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi juutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi hyvän päivällisen».
»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin? Et kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne syödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua ilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?
»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien vastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne vastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti tuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,» nauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä kiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista kreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa vuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri — korkoineen.»
András ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n allekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran tarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä hän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.
Välittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen tupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon laskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota hän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin kyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia peruuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti hänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli syntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas. Tuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin. Mikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän tunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi, että olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa maastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin suuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi András kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä tuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein hänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian kokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa koettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle puolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan auringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu hedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa, Jumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja kuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.
Rosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän oli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa, jolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja pilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja jolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa sen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään ei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon nuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon nuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei tarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.