Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden, koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa. Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.
Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä. Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin — lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin, pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa, josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle. Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista, lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen, innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi yläkertaan.
»Isten hozta»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.
»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti suutelemaan hänen kättään.
Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.
Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden, keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta viininkorjuuajasta.
»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti, »miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».
»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison. Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»
»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen. Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle. Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».
»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita», vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin paljon».