»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät, että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi. »Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa. Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».
»Kyllä, äiti»!
»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».
»Kyllä, äiti»!
Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan huoneesta.
»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».
»Kyllä, äiti!»
Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.
»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.
»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti ylpeästi.