»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä rakastamiensa koneitten vuoksi.
IX
KAUNIS ILONKA.
Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta. Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa, sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset, palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä, kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.
Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä. Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta vieraanvaraisuutta.
Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka muodostavat heidän perintönsä.
»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta. Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä parhaillaan kylpemässä.
Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen eteen.
»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon floriinin näystä».
Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.