Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta, elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin, ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.
Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton. Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita, sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat. Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä. Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa, sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.
Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!
XI
UHKAAVA MYRSKY.
Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.
Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.
»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla, vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset tuntuvat».
Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.
»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?