»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.

»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».

»On tämä kaunista»!

»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun sanovan hyvin uhkaavasti.

Tämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti aina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen pelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi kuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia, jotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan, nyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa, joka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden rakastettuun maahan.

Äkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan, johon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin haavan lehdet tuulessa.

»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä! Poikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen liekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä! Olkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen kimppuumme»!

Kaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta, josta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä tietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät ja heidän perheensä.

Naiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä, joka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat heittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät ja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet heristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä yhtä katkerasti.

András oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän voinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään, joita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja tunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa olematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen sydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan uhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta tavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa he tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen luonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään isä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan eikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden taikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä, ja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta Panna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi, kultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja uskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En kyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla niiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki, että sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan pirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten koneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne aivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi työtä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa sellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua kaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen mustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta jälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte perkeleen oviltanne».