Syntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän keskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti sydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään päänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä katseeseen.
»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja naiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.
Ihmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten tammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle, josta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä, taikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen päivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että kuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän voi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi hänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta huomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon ilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät milloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut ja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä. Väsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle kotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä mukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli sijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen, jonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä kuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen keskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin ikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin puolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri äskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.
Kun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä näyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta huoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että voitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti hänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun hän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.
Noissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden sulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat hävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka Etelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun ympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten uurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja vuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli poikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa onnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät loistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat muuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.
»Isten hozta, poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin odottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti pöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!
András tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa tuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:
»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan työskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti tuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä tuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet eteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»
»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka huoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein sanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun avulla».
»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että joskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun sieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota harrastuksiimme».