»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että piru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten helvettiin».
»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen lukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita enkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain jauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos se kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa sen parempaa».
»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan hullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta ystäväämme saatanan kynsiin».
András oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti varoittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä, jotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He olivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia sitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut Kisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä ja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat ja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat pienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla kädellään toisen käden levätessä lanteilla.
András nousi iloisesti seisoalleen.
»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät ajatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin haarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme kaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».
Kun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli rakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka tuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät — tammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin. Pöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän. Tyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan poikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja heti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden avulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.
Mutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka että András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään uskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä he eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen silmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata tapahtuneen.
Kun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi paikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi jälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.
»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että olen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin saada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista itsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein puhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä, jotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista noilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».