András ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan poikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi lannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan päähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa heti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki surut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa aiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin vallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät taakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki pölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi kuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei tuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa tukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin paljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n herraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt lainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä korkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden synnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä välittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta jokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys kaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta jalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä sellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin- jopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon rakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän suuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut herran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan, kuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan heti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti sen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András aina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti hän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten tämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi suuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi kumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt myymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään tuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan, joka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta tahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden tunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli halukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja hävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja pelloilla työskenteleville.
Bideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen oli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki, ennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin, niin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András näki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä, miesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa höyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän kanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi nähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti valtatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja pelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä. Sen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András iloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut ratsastaa Csillagilla sen ohi.
Hän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti tammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.
»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he hänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa vauhtia.
»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkalla
Bideskuty’yn».
»Älä mene sinne, András, sillä piru on jo aloittanut työnsä».
»Menen sinne karkoittamaan paholaisen tiehensä».
»Et voi, palaa senvuoksi takaisin».
Ja he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, että
Andráksen oli pakko pysähtyä.
»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan ja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin tarvitsematta koskeakaan siihen».