Siis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin ja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että hän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen työn, ennenkuin se oli myöhäistä!
»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin karkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».
»Miten voit sen tehdä ystäväni»?
»Salaisuuttani en ilmaise. Päästäkää minut vain menemään».
»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole sitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi enää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».
»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András kärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se pillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen työnsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan vehnää».
»Kunniasanasiko»?
»Niin! Päästäkää nyt Csillag irti. Olkoon Jumala kanssanne».
Miehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset jäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti. Talonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat päätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!
Saavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse, sillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan tunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään portille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille odottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta kuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään sen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan mennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.