Kuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko oli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi hän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä lasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän kuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä, joiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut. Katsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän, miten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken tuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten hänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten ruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat niin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa tällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee, omakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä vaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.
Oven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea »Isten hozta»! keskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään, jolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja ystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin… András katsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita käsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset, että huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä suuri ero.
»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan tuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt Andrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli hän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia sanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet kylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä puhutellut häntä.
Andráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan synkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa kuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava kärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän siirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.
»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie pitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia asioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja…»
»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle noita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.
»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András. »Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani keskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän korkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava tyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat pelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut vaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita ja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä tasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta, sileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa mereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni taivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä. Hiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä vyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen jymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on koettanut vastustaa sen vihaa.
»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen haikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä enkä vieläkään tiedä asiaasi».
»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien talonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja viljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta, kylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan jauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet työtä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat tyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä puolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi, mutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia omistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti siunannut».
»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä minä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta. Tosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä olen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja…»