Sekä nuoret että vanhat naiset olivat kukin siepanneet jonkun saatavissa olevan huivin tahi viitan, ja kiiruhtaneet peloissaan kolmi- tahi nelihenkisin joukoin tietä pitkin palavaa tasankoa kohti. Kreivitär Irma ja Ilonka olivat painautuneet toisiinsa ja kävelivät lohdutusta etsien edellä. Tuo kaunis nuori tyttö, unhottaen miehiset vaatteensa tämän suuren onnettomuuden herpaistessa hänen ajatuksensa, ei voinut käsittää siitä muuta kuin seuraukset, lapsi kun hän vielä oli, mutta hänen äitinsä moitti ääneti kohtaloa, joka oli uskaltanut laskea raskaan kätensä hänen ylimyksellisille hartioilleen.
Tasangon reunalta katsottuna näytti tulipalo hirveän kaamealta ja suurenmoiselta. Vehnä, joka oli koottu aumoihin puitavaksi ja jauhettavaksi, ja sekin, jota ei vielä oltu leikattukaan, maissipellot, heinät ja olet joutuivat helposti liekkien uhriksi, ja tuli levisikin senvuoksi muutamissa minuuteissa hirveän nopeasti. Kun tuo eriskummaisten ilveilijäin muodostama ratsasjoukkue ilmestyi paikalle, oli koko kenttä niin kauas kuin vain voitiin nähdä yhtenä ainoana suurena kiehuvana tulimerenä, josta kohoavat synkät punaiset ja keltaiset liekit näkyivät selvästi tummaa taivasta vasten. Peloittavana, salaperäisenä ja suurenmoisena muodosti se kuin elävän liekkiverhon, joka vinkuen ja räiskähdellen hävitti levitessään oikealle ja vasemmalle kaiken armottomasti ja välittämättä mistään esteistä. Ja sieltä täältä tulista taustaa vasten näkyvät tummat ratsastajat syöksyivät sinne tänne peloissaan kuin kääpiöt, jotka ovat joutuneet äkkiä vastakkain jonkun pelkoaherättävän jättiläisen kanssa.
Ilma kajahteli pelon ja tuskan huudoista. Hevosten pakokauhua, kun ne ajettiin uhatuista talleista kaukaista pustaa kohti, joka ollen kuiva ja hedelmätön oli ainoa varma turvapaikka ja ainoa este tuolle nopeasti eläytyvälle viholliselle, oli yhtä surkea katsella kuin kuunnella härkien surullista ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää, miesten huutoja ja karjaisuja, ja naisten vaikeroimista ja itkua. Mutta kovemmin vielä vinkuivat ja räiskähtelivät liekit, kun ne hyökkäsivät jonkun uuden vehnäpellon tahi kaukaisen katoksen kimppuun, jonka kuivat seinät paukkuivat palaessaan. Vihollinen eteni taipumattomasi. Ei kuulunut minkäänlaisia peloittavia luhistumisia, ei nopeita äänekkäitä syttymisiä eikä räjähdyksiä, sillä tasankojen tulipalo hävittää varmasti, nopeasti ja hiljaa.
Jälleen syttyi uusi maissipelto palamaan, ja jokainen tähkä, kun liekit tarttuivat siihen, sinkautteli säkeniä kuin kultaisia kastepisaroita. Kun joku olkisuova syttyi, paloi se nopeasti loppuun tuossa kuivassa ilmassa savuamatta ollenkaan, mutta auttoi kumminkin tulen leviämistä. Ja nuo säikähtäneet hevosraukat, jotka eivät ymmärtäneet, miksi suojaiset tallit nyt suljettiin heiltä, eivätkä käsittäneet, miksi tuo omituinen synkkä ja kuuma tuli oli sytytetty, syöksyivät eteenpäin huohottaen ja korskahdellen peloittavassa ympyrässä, ja hyökkäsivät alituisesti suljettuja tallien ovia vastaan. Paimenet ja tallirengit työskentelivät sydämensä pohjasta. Taipumattomin tarmoin koettivat he pitää laumojaan koossa toivoen saavansa ne ulottumaan ulkopuolelle, ennenkuin joku lentävä kipinä sytyttää ensimmäisten tallien olkikatot.
Silloin näytti melkein varmalta, ettei noita kauempana olevia rakennuksia voida pelastaa. Bideskuty, joka tähän asti oli jaellut käskyjään hyvin tyynesti kaikille palvelijoilleen ja työmiehilleen käskien pelastaa kaikki hevoset ensimmäiseksi, alkoi todeta ensin hämmästyen ja sitten säikähtäen, ettei paikalle ilmestynyt ketään muita estämään tämän suuren onnettomuuden aiheuttamia pahimpia seurauksia.
Tulipalo näkyi varmasti peninkulmien päähän, mutta vaikka Bideskuty oli lähettänyt miehiä joka suunnalle hakemaan apua, ei kumminkaan Arokszállaksesta eikä Gyöngyösiin vievän tien varrella olevista kaukaisemmista kylistä saapunut ainoatakaan sanantuojaa eikä auttajaa.
Tuon miehen eristys tuntui pelottavalta, kun ajatellaan, että hänen oli pakko avutonna ja yksinään katsella häviötä, joka nopeasti tuli yhä suuremmaksi. Ja kun hän synkissä mietteissä käveli edestakaisin, alkoi hänelle vähitellen selvitä tuo kauhistuttava totuus, ettei tämä hänen vuodentulonsa säälimätön hävittäminen, joka luultavasti köyhdyttäisi hänet kokonaan, ollutkaan Jumalan määräämä rangaistus, joka olisi voinut kohdata häntä yhtä jumalallisin oikeuksin kuin jotakin hänen naapurimaankin, vaan jonkun yllyttävän konnan harkittu kostonhimoinen teko. Ja kiroillen mumisi Bideskuty’n kreivi hänen nimensä, jota hän luuli verivihollisekseen ja jota hän tyhmässä ylpeydessään oli vain muutamia tunteja sitten niin syvästi loukannut.
Bideskuty ei tuntenut ihmisluonnetta ollenkaan. Hänen huoleton elämänsä ja suunnaton sukuylpeytensä estivät häntä tutkimasta naapuriensa luonteitten ja tunteitten avonaista kirjaa, joka on kaikkien sitä haluavien lukijain saatavissa. Hänelle oli Keményn András, olipa hän sitten rikas tahi köyhä, sivistynyt tahi sivistymätön, aina vain tuo sama alhaissäätyinen talonpoika ja noiden orjien jälkeläinen, jotka olivat olleet hänen omien esi-isiensä omaisuutta. Hänestä olivat tällaiset alhaiset teot, joista hän nyt syytti Andrásta, alhaisen suvun välttämättömiä ilmaisukeinoja. Hänen mielestään eivät muut voineet olla jaloja kuin ne, jotka polveutuivat vanhoista kuuluisista suvuista. Seisoessaan siinä yksinään, lähetettyään sanan kaikille suunnille, että läheisyydessä asuvat talonpojat tulisivat auttamaan häntä ja suojelemaan hänen hevosiaan ja rakennuksiaan, koska pellot näyttivät auttamattomasti tuhoutuvan, kiihoitti hän mielensä hillittömään raivoon kaikkia alhaissäätyisiä konnia kohtaan, jotka uskaltavat kohottaa kätensä heidän herraansa vastaan.
Hänen vaimonsa ja tyttärensä koettivat turhaan rauhoittaa häntä. Hän oli kuin joku häkkiin joutunut villipeto, eikä hän kiinnittänyt huomiota ollenkaan vieraihinsa, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärilleen ollen innokkaita auttamaan, kun he vain olisivat saaneet selville, missä tuota apua olisi parhaiten tarvittu. Hän ei halunnut kuunnella muuta kuin omaa raivoaan, eikä puhua kenellekään, vaan ainoastaan kiroilla luulemaansa vihollista. Ja naamioitujen hullunkurinen ratsasjoukkue kokoutui siihen hänen ympärilleen haavellisiin ryhmiin, kuten taisteluun valmis sotajoukko, joka on vielä järjestymätön ja johtajaa vailla. Naiset unhottivat miespukimensa ja lisäsivät yleistä sekasortoa itkullaan, pelollaan, levottomilla kysymyksillään ja äänekkäillä vaikeroivilla rukouksillaan.
»Herra kreivi», sanoi joku äkkiä aivan Bideskuty’n vieressä, »meidän on järjestettävä niin pian kuin suinkin vesiketju lähimmmältä kaivolta tuonne talleihin. Jokainen lentävä kipinä voi sytyttää ne nyt, eivätkä niissä olevat hevosraukat pääse pustalle tulen vuoksi. Ne on pelastettava mihin hintaan hyvänsä».