Keményn András oli saapunut siihen jalorotuisella tammallaan, jonka vapisevaa kaulaa hän tyynesti taputteli puhuessaan.
»Olisin tullut tänne jo ennemmin», lisäsi hän, »ellei tuli olisi katkaissut Kisfaluunkin johtavaa tietä».
Kuullessaan tuon äänen pyörähti Bideskuty kuin kauan häkissä ollut villipeto, joka lopultakin pääsee saalinsa kimppuun. Hänen huulensa vapisivat suonenvedon tapaisesti hänen tapaillessaan sanoja ja hänen raivon kalvistuttamat kasvonsa näyttivät melkein vihaisilta synkän tulen valaistessa niitä. Mutta talonpoika mykistytti sanat hänen suuhunsa viittaamalla tyynesti talleihin.
»Tehtyämme sen voimme uudistaa riitamme», sanoi hän. »Nyt on teidän vain käskettävä kaikkia halukkaita seuraamaan minua».
Ja iloisten sanojen rohkaisema tamma läksi jälleen nopeasti laukkaamaan sinne, jossa tuli levisi nopeimmin. Kukaan ei kaivannut toista käskyä, ja kun András läksi ratsastamaan, seurasi koko eriskummainen ratsasjoukkue häntä iloisesti huutaen.
Bideskuty katsoi heidän jälkeensä hämmästyen ja synkistyen, ja tarkasteli vihaisin ilmein aivan sanatonna tuota voimakasta, jalorotuisella tammallaan täyttä laukkaa ratsastavaa miestä, jonka rohkaisevat huudot kaikuivat kovemmin kuin pelästyneitten ihmisten ja eläinten karjahtelut ja säikähtyneitten laumojen pakokauhun aiheuttama meteli; ja vaistomaisesti Bideskuty’kin tunsi tuon rauhoittavan vaikutuksen, joka Andráksesta säteili jokaiseen ihmiseen, joka hänet tunsi. Hän lopetti mumisevat kirouksensa, kun toivonsäde rupesi valaisemaan hänen sydäntään. Hänen onnistui suudella rohkaisevasti vaimoaan ja tytärtään, ja kuunnella tyynesti niiden vieraiden lohdutuksia, jotka olivat joko liian vanhoja tahi liian hitaita auttamaan.
Hän katseli innokkaasti Andráksen johtamia sammuttajia, jotka näkyivät selvästi taivasta vasten. Hän näki heidän kiipeävän tallien olkikatoille ja muodostavan vesiketjun tikapuita pitkin maahan ja sitten rakennusten seinien vieritse ensimmäiselle kaivolle. Sangollinen vettä sangollisen jälkeen kulki kädestä käteen ja kaadettiin kuivalle katolle, etteivät lentävät kipinät sitä sytyttäisi. Epäselvästi kuuli hän heidän kiihtyneet huutonsa, kun he vuorottain tekivät saman jokaiselle rakennukselle, juosten tikapuita ylös ja alas, ja näyttäen hyvin kummallisilta leveine musliinihihoineen ja liehuvine nauharuusuineen noissa puoleksi miehisissä ja puoleksi naisellisissa puvuissaan. He näyttivät tekevän työnsä hyvin tuon miehen johdolla, joka kaukaa katsovasta Bideskuty’sta näytti olevan kaikkialla yhtä aikaa, jota hän sydämessään oli kiroillut ja luullut verivihollisekseen, ja jota hän rohkeasti syytti tämän raukkamaisen teon toimeenpanijaksi.
»Kuka tuo mies on, Gyuri»? kysyi kreivi Kantássy, joka myöskin oli katsellut talonpoikaa jonkun aikaa ja ihaillut aito unkarilaisen tapaan tuota hyvän hevosen selässä olevaa mainiota ratsastajaa.
»Keményn András, tuo rikas maanviljelijä Kisfalusta».
»Näkyy olevan rohkea ja tarmokas mies, Gyuri. Olen varma, että hän ja nuoret ystävämme pelastavat nuo tallit ja niissä olevat hevoset, ja pysähdyttävät sitäpaitsi tehokkaasti liekkien etenemisen tuohon suuntaan».