»Luuletko kenenkään voivan pelastaa päärakennusta?» kysyi kreivitär peloissaan.
Kantássy katsoi vakavasti sinnepäin. Tilanne näytti todellakin toivottomalta. Kuiva tasanko oli tehokkaasti estänyt tulen leviämisen etelään ja itään päin, mutta pohjoisessa ja lännessä ei näyttänyt olevan mitään, joka olisi voinut estää tulen leviämistä niinkin kauaksi kuin Bideskuty’n asuinrakennuksiin. Se muodosti jo suuren puoliympyrän, joka näytti joka hetki olevan sulkeutumaisillaan onnettoman kreivin viimeisenkin omaisuuden ympärille.
Oli selvä, että tarvittiin paljon uhrautuvaisia miehiä täydentämään viimeistä merkityksellistä pelastustyötä, asuinrakennusten ja suurempien tallien suojelemiseksi tulelta.
»En voi ymmärtää», sanoi vanha Palotay, »missä nuo raa'at, toimettomat ja laiskat talonpojat viipyvät. Näyttää aivan siltä», lisäsi hän kuiskaten, ettei Bideskuty kuulisi, »kuin he olisivat päättäneet keskenään, etteivät he auta millään tavoin.»
Mutta Bideskuty kuuli sen kumminkin.
»He ovat suunnitelleet tämän keskenään saattaakseen minut vararikkoon», sanoi hän toivottomasti. »Taistelu on aivan hyödytöntä, sillä koska meitä on näin vähän, emme voi tehdä mitään».
»Jos haluat, ratsastan Arokszállakseen», sanoi kreivi Kantássy, »katsomaan, voinko saada muutamia toimettomia mukaani»?
»Se on aivan hyödytöntä», vastasi Bideskuty, »sillä sieltä ei lähde ketään. Olen lähettänyt hakemaan apua joka suunnalta. Näyttää siltä kuin maa olisi niellyt jokaisen lähistöllä asuvan talonpojan, koska he eivät tule».
»Tuolla tulee tuo rikas talonpoikasi takaisin tänne. Kysy häneltä, eikö hän voisi hankkia apua».
»En halua kysyä häneltä mitään», sanoi Bideskuty töykeästi. »Mieluummin katselen, että kaikki palaa, kuin teen sen».