Hänen ystävänsä eivät ennättäneet vastata, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä ratsasti András heidän ohitseen huutaen mennessään:
»Tarvitsemme enemmän miehiä, kreivi! Menen Arokszállakseen hakemaan apua. Sillä aikaa on teidän korkeutenne toimittava niin, että kaikki viikatteet, sirpit ja lapiot viedään noille pelloille tuolla. Meidän on koetettava saada maissi leikatuksi, sillä muuten palavat asuinrakennukset».
Seuraavassa hetkessä oli hän jo hävinnyt näkyvistä.
Bideskuty ei sanonut mitään, vaan läksi kuuliaisesti uhattuja rakennuksia kohti sattumalta läheisyydessä olevien ystäviensä ja vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pieni Ilonka raukka oli ollut niin peloissaan, ettei hän ollut voinut tehdä muuta kuin painautua äitiinsä kiinni, samoin kuin pieni kananpoikanen piiloutuu emonsa siipien alle. Mutta nyt, kun hänen oli pakko seurata muita, uskalsi hän katsahtaa pelokkaasti tuohon mieheen, jonka nimen hän oli kuullut niin usein tänä muistorikkaana päivänä.
»Hän on hyvä mies, äiti», sanoi hän painokkaasti kiitollisuuden kyynelien vuotaessa hänen silmistään. »Olin vihoissani hänelle tänään senvuoksi, että hän oli suututtanut isän, mutta annan sen hänelle anteeksi nyt, sillä hän on hyvin hyvä».
»Ehkä hän koettaa hyvittää tekoaan jollakin tavoin, kultaseni», sanoi parantumattomasti ylpeä kreivitär. »Epäilemättä hän tietää, että isä maksaa hänelle hyvin tästä, ja hänhän täyttää vain velvollisuutensa. Isäsi on hänen herransa».
Bideskuty hymyili katkerasti. Hän yksinään ymmärsi vaimonsa sanojen tietämättömän ivan.
XV
HYVITYS.
Sillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan toimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset säikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja aiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden, jonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.