»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja murhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen tänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa lähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta minulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin lautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».
»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän mahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat pelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen mukaan oli saastainen ja tappava.
»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän voit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun tarpeessa.»
»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat alhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme. Te voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta minä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin mustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella kunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän odottaa ovellaan!»
Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin hirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin, miten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.
Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan, selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa ja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat? Mitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän kostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain rikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla eikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla eläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla — Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista useilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet juosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian…
Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle, joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat noihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti rakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen eikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän luuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin ja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin. Kreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi ja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin hyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua heille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:
»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?
»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli. »Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».
»Ei, András, et saa lähteä».