»Mihin me silloin joudumme?»
»Haluatko todellakin poistua luotamme»?
»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.
»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».
András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.
»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että tiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt ja päästäkää Csillag menemään»!
»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.
»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten käsiä»!
»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.
András kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.