»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n asuinrakennusten pelastamisessa».
»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.
Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa vasten.
»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».
»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen, että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».
»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa, ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.
Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa tasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he vihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat he ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää, että he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä arvoiset.
Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita, sillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta uhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan talon muita osia.
He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään tehokkaasti liekkien etenemistä.
Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä yläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen ansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli aivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli ainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset sovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.