Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut, jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen, että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset, tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.
Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin, mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa. Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä, miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.
»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset menemään levolle».
Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.
»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan riehahtamaan palamaan».
Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin, että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.
»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».
Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa, mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja tuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo kokonainen iankaikkisuus.
Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään, sillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat puhutelleet häntä.
Bideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.