»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien miesten iloisesti sanovan.
Profeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin, että se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui ratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.
Nuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja parikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa satulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni saapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon portille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat. Talonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui vaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun pukeutuneen llonkan seurassa.
Kreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa vieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän ylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa keräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten heidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa kumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin, hymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä mitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon kahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he olleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä vielä paljasta auringonpaistetta.
András seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni. Kun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi nopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin haavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka olivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan hellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin sydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin ymmärsi.
Kreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän tervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi hän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut jotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän tekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen sanoi hän:
»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa keskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla päivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».
Ilonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset silmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, joka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa viitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa haikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti kunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.
»Tulen tervehtimään kreiviä», sanoi hän kumartaen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon porstuaan.