Tinatuoppeja koputettiin kärsimättömästi kahvilan tammipöytään. Siitä syntynyt melu säesti huutoja, jotka kutsuivat arvoisan isännän aina reipasta tytärtä.
»Sally», huudahti hellittämätön ääni, »koko illanko viivyt oluen haussa?»
»Toivoakseni isä vie heille olutta», mutisi Sally, kun Jemiina tuossa tuokiossa kömpelöllä tavallaan otti pari vaahtopäällistä ruukkua hyllyltä ja alkoi täyttää tinatuoppeja kotioluella, josta »Kalastajalepola» aina Kaarle-kuninkaan ajoista asti oli ollut kuuluisa. »Hän tietää kyllä, että me olemme ahkeria täällä.»
»Isäsi keskustelee innokkaasti herra 'Empseedin kanssa eikä ehdi sinun asioillesi keittiöön», mutisi Jemiina vetäisten syvään henkeään.
Sally meni pienen peilin eteen, joka oli keittiön nurkassa ja nopeasti silitellen tukkaansa asetti pienen valkean röyhelöreunaisen pääkoristeen sopivimpaan paikkaan tummille kiharoilleen. Sitten hän tarttui tuoppien korviin ottaen kolme kumpaankin vankkaan ja ruskeaan käteensä. Nauraen ja itsekseen mutisten hän punehtuneena kantoi ne kahvilaan.
Siellä ei ollut merkkiäkään siitä touhusta, joka keittiön hehkuvassa kuumuudessa vallitsi.
»Kalastajalepolan» kahvila kuuluu nyt kahdenkymmenennen vuosisadan alkupuolella n.s. nähtävyyksiin. Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa, armon vuonna 1792, se ei ollut vielä saavuttanut sitä huomattavan tärkeätä asemaa, jonka yksi vuosisata ja muutaman sukupolven hulluus ovat sille suoneet. Jo siihen aikaan oli talo hyvin vanha, sillä olivathan sen tammiset orret ja hirret jo silloin ajan mustaamia — samaten korkeaselkäiset istuimet ja pitkät kiilloitetut pöydät niiden välissä, joihin lukemattomat tinatuopit olivat jättäneet erisuuruisten ympyräin jälkiä. Korkealla olevalla ikkunalla oli rivi kukka-astioita, joissa kasvoi tulipunaisia kurjenpolvia ja sinisiä kukonkannuksia. Niiden loistavat värit sopivat hyvin tummaa tammista taustaa vasten.
Että herra Jellyband, »Kalastajalepolan» isäntä oli varakas mies, sen tietysti satunnainenkin vieras huomasi. Tina-astiat komealla, vankoilla pöydillä ja vaskiastiat isolla hellalla kiilsivät kullan ja hopean tavoin — punertava tiililattia oli yhtä loistava kuin tulipunainen kurjenpolvikin ikkunalaudalla — kaikesta huomasi hyviä palvelijoita olevan tarpeeksi. Liike vaati hyvää järjestystä, joten kahvila oli pidettävä loistavassa kunnossa.
Sally astui huoneeseen vihainen katse silmissään, mutta kumminkin naurusuin, jotta hampaat välkkyivät. Häntä tervehdittiin huudoin ja kättentaputuksin.
»Kas Sally! Hei, Sally! Eläköön kaunis Sally!»