»Rouva, teidän palvelijanne.»
»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman pikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän. Eikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — — karkoittamaan vieraantumisesi?»
Hänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa jäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman uppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.
»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.
»En ymmärrä teitä.»
»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä katkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan hänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn teiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän armonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä on halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin menestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin rakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte mielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»
Margueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli suoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet vuosi sitten.
»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa menneitä?»
»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte muistella niitä.»
»Päinvastoin, Percy, en puhunut siitä menneisyydestä!» sanoi hän äänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä minua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja joutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua: minä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun herättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»