Kuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän harmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki ainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään punertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet hänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti tähtimäistä kukkasta.
»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t Cyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa, että sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»
»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»
»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine hirvittävine syrjäseikkoineen.»
»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita — uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin elämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin alhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte minun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua siitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella minua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t Cyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni käyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta ylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se olisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten minut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut Ranskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää kostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään sen. Oliko se luonnotonta?»
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen rauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin tuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella ja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja lausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa niellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti tunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan hämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä ja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti muuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät miehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät. Riippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme, suu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin ainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.
Marguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen viehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine vikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa erehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin kuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä, niinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi voinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä valtaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä pitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.
Ylpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi valloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin hänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea miehensä suudelma huulillaan.
»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi muuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä. »Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme toisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä, me rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy, kuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni Armand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän, alhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden häntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa! Voi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään! Kun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain nöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan kanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen, mutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat minut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»
»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir Percy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan huonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua kovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa mitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen silloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää uskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»